Tiimityötä ja jälleennäkeminen Luckyn kanssa

  • 21.10.2016

Siitä hetkestä, kun löysimme Luckyn tuli eteemme oikeita ihmisiä kuin itsestään. Tuktuk-kuski, Sujith, joka kyyditsi meitä rannalta majapaikkaamme. Hän yhdisti meidät eläinlääkäriin, joka piti kulkukoirille tarkoitettua koirataloa aivan Sujithin kotitalon naapurissa. Ja itse Sujith, joka järjesti koiralle hoitopaikan tarvittavaksi ajaksi. Koira meni Sujithin siskon perheeseen kolmeksi kuukaudeksi. Vielä silloin emme tienneet, että odotus olisi pidempi, vähintään kuusi kuukautta. Lopulta koira päätyi asumaan Sujithin veljen luo siskolla vietetyn kolmen kuukauden jälkeen.

Ensimmäisen reissumme siunasi meitä myös paikallisella "isoäidillä" Ranilla, hän huolehti meistä kuin omistaan. Asuimme hänen luonaan, kun löysimme koiran ja hän vannotti meitä palaamaan luokseen, kun tulisimme hakemaan koiraa.

Lopulta lähdimme reissuun syyskuussa, yhdeksän kuukautta ensikohtaamisestamme Luckyn kanssa. Kuukausiin mahtui toivoa ja toivottomuutta; sähköposteja ja puheluita Sri Lankaan, Suomeen ja Englantiin. Prosessin aikana luottomieheksemme muodostui Sri Lankan päässä oleva eläinlääkärimme, Dr. Asanka. Hän hoiti rokotukset, lääkkeet koiran iho-ongelmiin, verinäytteen Eurooppaan ja ennen kaikkea oli linkki perheen ja meidän välillä. Tämä oli onni, koska Sujith oli ehtinyt vaihtamaan maata töiden perässä ja muutenkin viestittelymme oli paikoin toivotonta kielimuurin vuoksi. 

Kun kaikki koirapaperit olivat kunnossa, Sri Lankan isoäitimme kävi vielä tarkastamassa koiran voinnin ja vakuutti meille kuvien kera, että kaikki on kunnossa – helpotuksen huokaus. Vielä, kun löysimme hyvät, yhden vaihdon lennot ja ennen kaikkea lentoyhtiön, Turkish Airlines, joka pystyi vahvistamaan eläinrahdin onnistumisen Colombosta, olimme good to go – vihdoinkin! 

Kuvassa Lucky kurkistaa Ranin taloon.


12.9.2016 maanantai-iltapäivällä saavuimme tarinan alkulähteille Mirissaan vuorokauden matkustamisen jälkeen. Odotettu jälleennäkeminen Ranin kanssa oli yhtä epätodellista kuin se, että menisimme seuraavana päivänä hakemaan koiran.

Vasta tavatessamme Ranin kuulimme, että koira ei enää ollutkaan Sujithin siskolla vaan veljellä. Siinä kohtaa, matkustamisen ja odottamisen jälkeen, jännityksen jyllätessä, uutinen käynnisti huoliskenaariot. Emme tienneet veljestä mitään, minkälainen tyyppi hän oli ja millaiset oltavat koiralla siellä oli ollut? Taas kerran tämä prosessi, ihmeellinen koiraseikkailu pakotti luottamaan ja päästämään irti asioista, joita ei voinut hallita.

Seuraavana aamuna klo 9 tuktuk-mopotaksi kaartoi pihaan, king size -versio, jotta koirakin mahtuisi kyytiin. Oli huojentavaa, että mukana oli Rani, luottamusta ja kunnioitusta herättävä paikallinen. Hän hälventäisi edes osan kahden länsimaalaisen rescue-koiranaisen tuottamasta hämmennyksestä ja kohtaaminen Sujithin veljen kanssa olisi helpompaa puolin ja toisin.

Ranin toiveesta ostimme matkalta pienen saviruukullisen rahkaa koiraa varten. Näin kuulemma saisimme voitettua koiran ystävyyden. Meille oli jotakuinkin selvää, että koira suhtautuisi meihin myönteisesti, jos sen elinolot olivat olleet väkivallattomat ja edes kohtuullisen hyvät. Rani, monen muun srilankalaisen tapaan, suhtautui koiriin varsin eri tavalla. Täällä koira ei ollut ihmisen paras ystävä, ennemminkin ruokaa totteleva villiolento.

Sujithin veljen talo oli hyvän matkaa ylämaahan, pois rannikolta ja turisteista. Kuljimme kapeaa hiekkatietä, ohitimme tien vartta kulkevia paikallisia, kulkukoiria ja muutaman lehmän. Seutu oli vehreää, siellä täällä viljelmiä ja enimmäkseen hyvin vaatimattomia taloja.

Huolet ja murheet veljestä ja koiran oloista olivat turhat. Vastassa oli vilpittömän oloinen, ystävällisellä katseella varustettu nuori mies. Hymyjen ja tervehdysten jälkeen, malttamattomina suuntasimme pihan perälle tapaamaan itse päätähteä. Siellä se oli, sama, ystävällinen, häntää heiluttava tyyppi – joskin monta senttiä ja kiloa kasvaneena! Häntä paukkui kopin seinää vasten, Lucky muisti meidät! Oltiin ystäviä ilman rahkaakin!



Oli valtava helpotus nähdä, että koiran luonne oli ennallaan. Sen oli annettu juosta vapaana kylän koirien kanssa pari tuntia joka päivä. Siitä tuli niin hyvä mieli – ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun olin Suomessa murehtinut, josko sitä pidetään koko ajan kopissa. Selvisi, että veljen perhe oli oikeasti kiintynyt koiraan. Aikoisivat kuulemma hankkia oman, kun nyt oli kunnon koppikin valmiina.

Kiitollisina maksoimme veljelle tehdystä työstä, lapset saivat leluja ja vaatteita. Tuntui hyvältä, että pystyimme vuorostaan auttamaan heitä. Paluumatkalla, koira tuktukin takaboksissa pysähdyimme vielä Sujithin siskon perheen luona. Heillä oli osansa tässä tarinassa, emme halunneet lähteä kiittämättä. Myös heille palkkio koiran hoitamisesta tuli tarpeeseen, perheeseen oli syntynyt muutama kuukausi sitten uusi tulokaskin.



Ilman koiraa emme olisi koskaan tavanneet näitä ihmisiä, vierailleet heidän vieraanvaraisissa ja vaatimattomissa kodeissaan. Saimme vastaanottaa, antaa ja oppia luottamaan kerta toisensa jälkeen. Lucky us.

Pssst! Tulossa juttua käytännön toimista, mitä koiran tuominen kolmannesta maasta Suomeen vaatii.

Kommentit

Ei kommentteja

Lisää kommentti

* - pakollinen kenttä

*




CAPTCHA kuva roskapostin välttämiseksi
Jos et saa sanasta selvää, klikkaa tästä uusi kuva.
*
*

Rekisteri- ja tietosuojaseloste - Prima Pet PremiumVerkkopalvelut: Mediasignal