Kaikki hyvä loppuu aikanaan

  • 19.12.2017

Mää en yleensä harrasta näitä negatiivisia sanontoja, koska elämässä kannattaa keskittyä vaan kaikkiin hyviin puoliin. Mutta joskus pitää vaan hyväksyä tosiseikat, että voi niinku jatkaa eteenpäin! Mää oon tota otsikkoa vähän miettinyt eri jutuissa ja tavallaan työstänyt niitä asioita mun päässä. Ja ootte varmaan aiemminkin huomanneet, mitä siitä seuraa!

Ensinnäkin tää vuosi 2017 loppuu ihan kohta. Onhan se nyt vaan väkisin vähän harmillista, koska tääkin vuosi on ollut ihan huippu! Mutta mää oon tässä kahdeksassa vuodessa huomannut, että aina tulee sitten seuraava aivan mahtava vuosi, joten ei sen nyt niin väliä. Ne vuosiluvut on vaan numeroita ja mää en niin noista numeroista piittaa. Paitsi jos ne liittyy lelujen määrään tai siihen, kuinka usein mää pääseen treeneihin viikossa.

Tässä oon mää Syyn kanssa, kun se yritti näyttää kuvassa kerrankin vakavastiotettavalta.

Sitten on kyllä sellainen juttu, että kaikilla on vaan rajallinen määrä vuosia, eli joskus ei kai sitten enää tuukaan sitä seuraavaa. Mutta sitä ei musta kannata miettiä etukäteen. Kai sen sitten huomaa ja voi miettiä tän jutun päässä uudestaan! Sitä paitsi ei ne vuodet näköjään ihan heti lopu. Tuitullakin on jo 16! Sillä oli just synttärit ja se sai kauheen paljon onnitteluja siitä, että se on jo niin vanha. Musta vähän erikoinen syy saada onnitteluja, koska ei toi vanhana oleminen näytä paljon vaativan! Tuittukin lähinnä vaan lepäilee. Sen verran nää jutut Tuitunkin rajallisista vuosista mua huolettaa, että kyllä mää käyn aina kotiintullessa tarkistamassa, että onhan se vielä täällä. Vaikka se onkin aika pieni ja huomaamaton, niin oishan tää talo aika tyhjä ilman sitä.

Tässä on Tuittu, kun se täytti 16 vuotta.

Yksi juttu, missä toi sanonta konkretisoituu vähän ikävällä tavalla on tietty treenit ja kaikki muu kiva tekeminen. Vaikka tietääkin, että sitten pääsee taas uusiin juttuihin, niin eihän niitä haluais koskaan jättää kesken! Ja sen mää voin sanoa, että esim. mun treenit jää aina kesken! Ei vaikka läähättäminen tarkoita, että olis muka jotenkin jo poikki. Silloin alkaa vasta lämmetä! Siihen on vaan ollut pakko tässä vuosien varrella oppia, että aina jossain vaiheessa tulee ne ikävät sanat, että ”kiitti, se riittää”. Sen takia kannattaakin mennä aina ihan täysiä, että jää mahdollisimman vähän tekemättä! Mää oon oppinut myös jotain kikkoja, joilla treeniä saa joskus pidennettyä. En viitti paljastaa kaikkia, mutta ihan vaan vinkkinä, että ihmiset haluaa esim. treenata jotain juttua yleensä niin kauan, että se onnistuu.

Tässä oon mää, kun mun treenit loppui taas kerran kesken.

Nyt kun mää täytin kahdeksan vuotta ja Nipsukin yhdeksän, niin täällä on puhuttu myös jostain koko harrastusuran tulevasta lopetuksesta. Semmoisia juttuja kuullessa mää lähden kyllä vaan juokseen niin lujaa, että mun korvissa suhisee, enkä saa mitään selvää! Määhän en tuommoisia meinaan kuuntele. Mun palautelaatikkoon voi koittaa jättää viestiä, mutta sieltä luettavat valikoin kyllä tarkkaan. Mää olin muuten just tokokokeessakin ja voitin, enkä ollut tällä kertaa edes ainut osallistuja. Niin että ei toi Anukaan varmaan taas hetkeen mieti mitään tommoisia hömpötyksiä. Mennään vaan eikä meinata, sanon mää!

Tiettyihin loppumisiin tavallaan tottuu, kun niitä käy niin usein. Niin kuin vaikka ruoka, joka loppuu kiposta ihan joka aamu ja joka ilta! Onhan se aina semmoinen pieni pettymys, kun kieli kohtaa viimeisen suupalan jälkeen vain kipon pohjan, mutta sitä lieventää kylläinen vatsa ja tieto siitä, että kaapissa on lisää. Sama juttu on kaikkien herkkujen ja puruluiden kanssa. Mää tiedän, että meidän herkkuvarastot on ihan hyvissä kantimissa ja saadaan niitä kyllä säännöllisesti. Mutta esim. Syylle on usein tosi vaikeeta, kun sen purutikku tai joku loppuu – varsinkin jos mulla on vielä mun omaa jäljellä. Se ei siinä tilanteessa jotenkin näe mitään toivoa tai tulevaisuutta, mutta sillä nyt on muutenkin vielä aika paljon opittavaa tästä elämästä. Ehkä senkin hölmöilyt vielä joskus loppuu!

Tässä oon mää, kun mua vähän hävetti olla samassa kuvassa ton yhden kanssa.

Yksi juttu, mikä mulla nyt loppuu, on tää blogin kirjoittaminen. Tääkin on ollut tosi kivaa, joten tietty vähän haikeaa. Musta on ollut hauskaa ja antoisaa kertoa teille musta ja mun kuulumisista. Ja mää oon itekin oppinut tässä elämästä, koska on tullut silleen pohdittua asioita vähän enemmän kuin mää yleensä teen. Mää oon kuitenkin enemmän toiminnan koiria, mutta kyllähän näitä ajatuksia täältä tulee, kun vaan antaa tulla! Mää voin suositella kaikille semmoista, että kokeilee uusia juttuja elämässä eikä vaan tee aina niin kuin on ennen tehnyt. Eikä varsinkaan vaan silleen kuin muut!

Tässä oon mää, kun olin löytänyt taas kerran tosi hyvän kiven, jonka päälle kiivetä.

Mää haluankin kiittää noita Hau-Haun tyyppejä siitä, että ne pyysi mua tähän hommaan! Ja sitten haluan kiittää kaikkia teitä, jotka ootte lukeneet tätä mun blogia. Koska ois aika turha kirjoittaa mitään, jos kukaan ei lukisi sitä juttua! Mää oon saanut mun palautelaatikkoon paljon kaikkia hyviä viestejä tästä mun blogista, joten varmasti tästä on ollut teillekin jotain iloa. Sitten mää haluan toivottaa vielä tosi hyvää joulua ja ihan tosi upeeta seuraavaa vuotta! Ja samalla terveisiä Joulupukille, että oon ollut taas tosi kiltti ja toivon uusia leluja. (Ja Syykin on ollut toisinaan ihan ok eikä Tuittu oo jaksanut tehdä edes pienenpieniä tuhmuuksia.)

Tässä oon mää, kun mulla oli tonttulakki päässä ja toivotin hyvää joulua.

Muistakaa, että joidenkin hyvien juttujen pitää aina loppua, että uudet voi alkaa!

Moikka!

Luu

Ikää ja terveyttä!

  • 07.11.2017

Moi! Ootteko koskaan miettineet, miten hyviä juttuja ikä ja terveys on? Että miten hyvin asiat onkaan, kun on noita molempia! Ikä on semmoinen juttu, joka tuo mukanaan paljon hyvää. Niin kuin elämänkokemusta, uusia oppimisia, viisautta ja synttärilahjoja. Jos ei ole yhtään ikää, niin on yleensä aika hölmö ja tyhmä, eikä oo niin paljon lelujakaan. Aika surkea juttu, mutta onneksi se korjaantuu vähitellen vuosi vuodelta, jos vaan osaa käyttää vuotensa hyvin. Sillä mää oon koittanut Syytäkin lohdutella, mutta ei se tajunnut, mistä mää puhuin. Niimpä. Silloin kun mulla ei ollut vielä yhtään ikää, niin Tuittukin aina selitti mulle kaikkia juttuja, jotka mää kuulemma tajuan sitten, kun mulle tulee ikää. Mää oon koittanut kysyä siltä, että mitä ne jutut oli, kun ei ne silloin jääneet mun päähän, mutta ei se muista enää. Sitä mää tässä oonkin vähän miettinyt, että voiko ikää tulla joskus vähän liikaakin?

 

Tässä oon mää, kun lepuutan mun leukaa ja mietiskelen asioita.

Mulle tuli ikää taas vähän lisää, kun mulla oli mun kahdeksannet synttärit! Joo, joo, kerron just! Se oli semmoinen verkkopallo! Mää en oo saanut semmoisia pitkään aikaan, kun ne menee aina heti rikki, mutta tän pitäisi olla semmoinen kestävä. Meillä on siis vähän niinkuin sellainen testaus käynnissä, että kuinka paljon sille tulee ikää ja terveyttä! Määhän osallistun tähän testaukseen ihan mielelläni! Tänä vuonna mun synttärilahja oli paketissa, niin sain vielä lisäiloa siitä, että silppusin ne paperit ja sitten se pallo vasta paljastui!

Tässä oon mää, kun olin saanut uuden synttärilelun.

Ikää on hyvä olla, mutta siitä ei ole yksinään paljon iloa, jos ei ole terveyttä. Ja se terveyskin on yksinään vähän niin ja näin. Jos on terveyttä, mutta ei vielä ikää, niin aiheuttaahan se haasteita elämässä. Syy on tästä ihan elävä esimerkki. Se kävi just siellä luustokuvissa ja se todettiin ihan terveeksi. Eli tavallaan sillä on terve kroppa, jota käyttää, mutta se tarvitsee vielä lisää ikää ja kokemusta, että osaa esim. liikkua oikeeseen suuntaan ja silleen. Mutta jos sillä vaan pysyy toi terveys, niin varmasti helpottaa, kun se saa lisää ikää.

Tässä on Syy, kun sen kroppa oli kuvatty röntgenillä ja pää kameralla.

Tuitulla taas on tosi paljon ikää, mutta terveys alkaa vähentyä. Hampaat on vähän huonossa kunnossa, niveliä kolottaa varsinkin kosteilla keleillä ja semmoista pikkuvaivaa. On sillä vielä niin paljon terveyttä, että esim. sen ruokahalu on tosi hyvä, joten ihan hyvin sen asiat ainakin sen omasta mielestä on. Mulla on silleen etulyöntiasema, että mulla on sekä ikää että terveyttä. Munkin selkä siis kuvattiin siellä eläinlääkärissä ja se mun eläinlääkäri sanoi, että se näytti ihan hyvältä. Ei siellä ollut mitään semmoisia muutoksia, mitä helposti kuulemma voisi olla, kun on ”jo tän verran” ikää. Kannattaa kattokaa ottaa siitä iän tulemisesta vaan ne hyvät puolet eikä tommoisia ikäviä!

Tässä oon mää, kun olin kahdeksan vuotta ja terve.

Huonoiten asiat on tietty silloin, jos ei ole kumpaakaan. Semmoistakin välillä kuulee, että jollain on mennyt jo terveys, vaikka ei ole vielä yhtään ikääkään. Se tuntuu kyllä tosi epäreilulta. Että ei pääse melkein yhtään nauttimaan niistä iän tuomista kokemuksista ja mahtavista hetkistä, kun terveyden puuttuminen estää sen. Jotkut kyllä osaa ottaa kaiken ilon irti siitä mitä niillä silti on, ja se on kuulkaa kunnioitettava saavutus se! Koska sitä mun piti vielä sanoa, että sekä ikä että terveys menee kyllä ihan hukkaan, jos niistä ei osaa nauttia. Jos vaan pitää niitä niinku itsestäänselvyyksinä ja keskittyy joihinkin muihin pikkujuttuihin, joilla ei oo niin paljon merkitystä. Kun selvisi, että mun selässä ei ole mitään semmoista terveyteen vaikuttavaa, niin mää pääsin heti pitkästä aikaa agilitykisoihin. Ja kyllä mää sitten nautin joka hetkestä! No, niinhän mä nautin muutenkin, mutta kuitenkin. Kannattaa muistaa, että jokainen uusi synttärilelu on lahja!

Tässä oon mää, kun musta otettiin agilitykisoissa poseerauskuva, vaikka en saanut palkintoja.

Moikka!

Luu

Enemmän ja vähemmän rauhallista!

  • 19.10.2017

Moi taas! Oon vähän mennyt tässä kisoissakin. Ja vaikka itse sanonkin, niin tosi hyvin. Ensiksikin mää tein yksissä agilitykisoissa jotain semmoista, mitä en ole tehnyt koskaan aikaisemmin. Tai no ei siinä ole silleen mitään kovin ihmeellistä, koska kyllä mää yritän aina joka radalla keksiä vähän jotain variaatiota. Mutta kun Anu aina valittaa, että vaikka mää kuinka kisaan, niin mulla ei ollut esim. tältäkään kaudelta vielä yhtään nollatulosta. Ja sitten jossain vaiheessa sille alkaa tulla niistä tuloksista ihan liian iso juttu. Niin mää sitten ajattelin näyttää, että ei se nyt niin kummoinen juttu oo, ja tein nollat kaikilla kolmella radalla. Ei tartte sitten taas hetkeen valittaa.

Tässä oon mää, kun olin tehnyt nollia.

Sitten mää melkein innostuin asiasta ja tein vielä seuraavissa kisoissa yhden nollan lisää. Mutta en oo sitten enää sen jälkeen tehnyt. Sain meinaan sieltä kisoista palkinnoksi tyynyn ja ajattelin, että vihjaako ne, että mun pää alkaa ihan pehmetä! Seuraavilla radoilla mää sitten näytin, että ei tosiaankaan ala, vaan kyllä sieltä vielä ideoita löytyy!

Tässä oon mää, kun olin saanut palkinnoksi tyynyn.

Yhtenä päivänä mää olin muuten tokokokeessa, joka mun oli vielä normaaliakin helpompi voittaa. Arvatkaa miksi? No! Mää olin ainut osallistuja mun luokassa! Ois voinut helposti käydä niin, että kun ei ole kilpailua, niin ei sitten keskity kunnolla ja tekee vähän huolimattomasti. Onneksi mulle ei koskaan käy niin. Ja kyllä siinä ihan hyvään tunnelmaan pääsi, kun kaikki oli järjestetty ihan vaan mua varten!

Sitten mulla on ollut tässä kahdet piirinmestaruuskisat. Ensin oli toko ja sitten agility. Ne tokon piirinmestaruuskisat oli kyllä niin nolo juttu! Ette ikinä usko, ketä mun joukkueeseen oli laitettu?! Siis mun piirinmestaruusjoukkueeseen, joka olisi muuten ollut varmasti paras. No! Siihen oli laitettu Syy ja sen kaveri Tarmo. Mää olin siis joukkueessa kolmestaan Syyn ja Tarmon kanssa…! Kaikkee sitä joutuu vielä näinkin kokeneena kestämään. Eihän siitä sitten mitään tullut. Syy osallistui ensimmäistä kertaa alokasluokkaan, mutta se joutui keskeyttämään jo kolmen liikkeen jälkeen, kun se oli sille kuitenkin liian vaikea. Alokasluokka! Tarmo osallistui avoimeen luokkaan ja se nyt vissiin sentään voitti sen, mutta eipä se enää mun joukkuetta pelastanut. Niin kuin ei munkaan suoritus siellä _erikoisvoittajaluokassa_, vaikka omasta mielestäni tosi hyvin meninkin. Sain kyllä vaan toisiksi eniten pisteitä, mutta ne varmaan vähensi niitä sen takia, että Syy oli mun joukkueessa.

Tässä oon mää, kun olin voittanut piirinmestaruushopeaa.

Syytä ei yhtään hävettänyt, mutta kai se vähän ihmetteli, miksi ei saanut palkintoja niin kuin tosi moni muu. Ensin mää ajattelin, että on se kyllä harvinaisen yksinkertainen, kun ei edes tajua olevansa huono. Mutta sitten tajusin, että sehän tekee just silleen kun oon sille yrittänyt opettaa. Eli on tyytyväinen omaan suoritukseensa, vaikka kukaan muu ei oo. Joten Syyn hyväksi mun on pakko todeta, että vaikka siitä ei vielä ole tokokoiraksi, niin on siinä ainekset mestariksi! Kaikki me ollaan erilaisia, mutta Syy on ehkä vielä vähän enemmän erilainen kuin kaikki muut ja sen täytyy vaan löytää sen oma tie tähtiin. (Niin ja sitten lupasin kanssa mainita, että Syy oli myös agilitykilpailuissa, siis semmoisissa epävirallisissa, missä oli tosi helppo luokka. Niin se oli siellä ja voitti ja sen kaveri Tarmo tuli toiseksi. Musta tää ei kuitenkaan ollut mun blogissa niin huomionarvoista, niin laitoin tän sulkuihin. Voitte hypätä tän kappaleen yli yhtä hyvin! No okei laitan yhden kuvankin.)

Tässä on Syy ja sen kaveri Tarmo, kun ne oli iloisia ja hölmöjä päästyään agilitykisoihin.

Piirinmestaruuskisojen jälkeen me kaikki unohdettiin toko vähäksi aikaa ja parin viikon päästä mää menin agilityn piirinmestaruuskisoihin. Nipsu on vieläkin saikulla sen varvasvammansa takia, joten meidän porukan menestys oli pelkästään mun harteilla. Sehän ei mua haitannut, päinvastoin, ja menin tosi kovaa. Jotain huomauttamista se tuomari kuitenkin mun radoista keksi, joten en kuitenkaan voittanut piirinmestaruutta. Tai oikeastaan en saanut edes tulosta, mutta onneksi voin aina muistuttaa niistä kolmesta nollasta, jotka tein elokuussa.

Muuten mää en oo nyt oikein aksaakaan mennyt, kun Anun mielestä mun selkä on vähän jumissa. Käytiin hoidattaan se kyllä jo osteopaatilla, mutta mää joudun nyt ottaan vielä vähän rauhallisemmin. ”Rauhallisemmin” on maailman tylsintä! Oon mää sentään saanut juosta lenkillä ja reenata vähän tokookin. Syy pitäisi viedä semmoisiin luustokuviin, että nähtäisiin, onko sillä kaikki luut niin kuin pitää. Ne kai meinasi samalla ottaa kuvan myös mun selästä, että tarkistetaan, onko se vielä ihan kunnossa. Ne puhuu jotain ihan sekoja, että ”tässä iässä” selässä voi olla jo jotain muutoksia tai vaivaa. Missä ihmeen ”tässä iässä”, kysyn vaan?! Mää on enemmän sitä mieltä, että kannattaisi mun selän sijasta ottaa kuva Syyn selän ja jalkojen lisäksi sen päästä. Vaikka tuskin siellä paljon mitään näkyisi!

Tässä oon mää, kun olin metsässä vähän piilossa.

Niiden kuvauksien lisäksi mää jään odottelemaan taas seuraavia reenejä ja kisoja. Ja sitten kans mun seuraavia synttäreitä ja sitä, että millaisen lelun tällä kertaa saan! Vähemmän rauhallista syksyä siis!

Moikka!

Luu

Toisille sattuu ja tapahtuu!

  • 14.08.2017

Ja sitten joillekin sattuu enemmän kuin muille! Ja nyt te varmaan luulette, että puhun musta, mutta arvatkaa mitä! En! Mun elämähän on ollut tässä viime aikoina melkein ihan seesteistä. Ei oo sattunut mitään ihmeellistä. Mun aika monelle kaverille tai tutulle sen sijaan on ja aattelinkin vähän kertoo vaihteeksi muiden esimerkeillä, että mitä kaikkea elämässä voikaan sattua.


Tässä oon mää, kun istuin kivellä käpy suussa.

Te kaikki koirat varmasti tiedätte, miten ihmisiä aina pelottaa, kun me vähän vaan juostaan täysiä metsässä.  Ne jaksaa aina ihmetellä, miten meitä ei satu, vaikka hypitään kaatuneitten puiden yli, kiipeillään kiville, pujotellaan kilpaa puiden ympäri ja juostaan puskien läpi. No sehän siis johtuu vaan meidän käsittämättömästä ketteryydestä ja aistien ylivertaisuudesta. Ja loputtamasta itsevarmuudesta, joka saa meidät menemään kovempaa ja kovempaa mitään pelkäämättä. Eikä meille ikinä mitään satukaan. Paitsi sitten voi sattua, niinkuin kävi mun kaverille Ihmeelle viime talvena. Se nimittäin juoksi päin keppiä silleen, että se keppi meni siitä läpi. Se sai itse revittyä sen kepin irti, mutta sitten sitä sattui niin paljon, että ihmisten piti kantaa se pois metsästä ja viedä eläinlääkäriin. Mää en yhtään kyllä tykkää käydä eläinlääkärissä, mutta joskus niiden apua vaan tarvitaan.

Ihmeellä kävi huono tuuri, että se sattui osumaan siihen keppiin, tai se keppi sattui osumaan Ihmeeseen. Toisaalta sillä kävi tosi hyvä tuuri, koska selvisi, että se keppi oli mennyt melkein kokonaan sen läpi, mutta se ei ollut kuitenkaan osunut mihinkään elintärkeään niinkuin vaikka elimiin, mitä se tarvitsee. Ihme joutui kyllä pitämään saikkua treeneistä, mikä on aina tosi tyhmää, mutta sen aikana se parani ja on päässyt taas menemään ihan normaalisti.


Tässä oon mää Syyn kanssa, kun oltiin mustikassa.

Metsässä voi sattua kaikenlaista muutakin. Siellä voi periaatteessa vaikka eksyä, vaikka se näillä meidän ylivertaisilla aisteilla aika vaikeeta onkin. Tuittu on meinannut eksyä monta kertaa, kun se taitaa olla jo vähän höperö, mutta se on onneksi jo niin hidas, ettei ikinä ehdi niin kauas, että olisi oikeasti eksyksissä. Mulla oli kerran sellainen ihan pieni ongelma. En siis ollut yhtään eksynyt, mutta tavallaan hukkasin noi muut. Me oltiin mun agilitykisoissa lenkillä ihan siinä hallin lähellä. Mä lämmittelin siinä pitkin pusikoita ja yhtäkkiä huomasin, että Anu ja Syy ja Tuittu on jossain ihan muualla. Koska en heti löytänyt niitä, niin menin sitten yksin sinne hallille. Siellä oli kuitenkin ovi kiinni, niin en päässyt sisälle radalle, vaan piti jäädä siihen pihoille pyörimään. Sitten kävi niin, että yksi tuttu tunnisti mut ja otti mut hihnaan! Samalla jo kuultiinkin, kun Anu huuteli mua. En voinut kuitenkaan mennä, kun olin siinä hihnassa, ja Anun piti tulla hakeen mua. Silloin mua vähän hävetti! Siis Anun ja Syyn ja Tuitun puolesta, että ne silleen eksyivät! Siksi kannattaa aina pitää ihmisiä vähän silmällä, kun on metsälenkillä.


Tässä oon mää, kun olin löytänyt hyvän kiven.

Syyn yhdelle kaverille Pokalle kävi tässä kesällä niin, että se eksyi. Mutta se ei eksynyt metsään, vaan kaupunkiin. Ja se kaupunki oli Helsinki, mitä se ei yhtään tuntenut, niin siksi sinne oli helpompi eksyä. Mää luulen, että siksikin sen oli kyllä helpompi eksyä, että se on sheltti niinkuin Nipsukin. Shelteille hölmöt jutut on usein vähän helpompia. Pokka oli eksyksissä kaksi päivää siellä Helsingissä ennen kuin sen ihmiset löysi sen. Ja niiden apuna oli paljon muitakin ihmisiä ja yksi etsijäkoirakin, joka kertoi ihmisille, että missä Pokan haju oli. Syykin oli siellä etsimässä kaveriaan. Se lähti mukaan ihan reteesti muka ”pelastuskoirana”, mutta mää en usko, että siitä oli ihan kamalasti apua. Ei se Pokkaa ainakaan löytänyt, mutta säkällä Pokka ois voinut löytää sen, koska ei sillä ollut siellä Helsingissä oikein ketään tuttuja. Varmasti Pokalla jäi kyllä enemmän kerrottavaa omista Helsingin reissuistaan kuin Syyllä.

Metsässä voi käydä myös niin, että vaikka kyykäärme puree tai maa-ampiaiset pistää. Niistäkin voi tulla niin kipeäksi, että joutuu eläinlääkäriin. On meinaan muutamalle tutulle käynyt niin. Ampiaiset on joskus ehtineet pistää mua ja Syytä, mutta me ei olla jouduttu edes eläinlääkäriin. Syyllä meni kyllä just viime kesänä naama ihan hassun näköiseksi, kun sitä oli pistänyt ampiainen huuleen! Ei se onneksi jäänyt semmoiseksi. Syy on meinaan normaalitilassakin ihan tarpeeksi hölmön näköinen. Kyyn purema voi olla tosi vaarallinen. Niiden välttämiseen mulla on kuitenkin yksi takuuvarma keino. Kun juoksee metsässä aina tosi lujaa, niin ne ei ehdi purra, vaikka sattuisivatkin asumaan matkan varrella! Käärmeillähän kun ei ole jalkoja ollenkaan, niin ne joutuu liikkumaan ryömimällä. Voitte itse kokeilla, miten paljon hitaampaa pääsee ryömimällä kuin juoksemalla. Meille kävikin tässä just yksi päivä niin, että yksi kyy oli päättänyt jäädä meidän polulle makaamaan. Mentiin Syyn kanssa molemmat sen yli, mutta se ei ehtinyt kuin sihistä kiukkuisesti, kun oltiin jo siitä ohi! Anu sai kyllä jostain syystä jonkun kohtauksen, vaikka meillä ei ollut mitään hätää ja oltais vaan haluttu lenkin jälkeen treenaamaan.


Tässä oon mää, kun olin mun kavereiden kanssa uimassa.

Entäs treenit sitten? Kun kysyy vaikka mua hoitavilta hierojilta, fyssareilta ja osteopaateilta, niin treeneissähän sattuu siis vaikka mitä. Ainakin lihakset menee jumiin, mutta sitten voi tulla kaikenlaisia venähdyksiä ja muita. Mää oon saattanut joskus vähän liirailla, kun oon mennyt kurviin niin lujaa, ettei tassut ookaan pitäneet, mutta ei mulle mitään oo sattunut. Mulla on se tilanne kuitenkin aina hallinnassa. Lihakset on joskus vähän kipeenä, mutta se kuuluu huippu-urheilijan elämään! Sitten käydään vaan välillä hieronnassa.


Tässä oon mää, kun oltiin just reenattu Syyn kanssa.

Joillekin muille saattaa kyllä treeneissäkin sattua. Nipsulle kävi tässä just viime viikolla niin, että se oli lähdössä Ruotsiin agilityn Pohjoismaiden mestaruuskisoihin ja se oli toisiksi viimeisissä treeneissä ennen kisoja. Se oli sitten tietty mennyt ihan täysiä, koska ei sinne Ruotsiinkaan ois kannattanut lähteä himmailemaan. Sitten kävi vaan niin, että se vähän liukastui ja kaatui. Ei siihen siinä tilanteessa yhtään ollut sattunut, mutta illalla treenien jälkeen alkoi tassua särkeä. Seuraavana päivänä se joutui sitten eläinlääkäriin ja siellä selvisi, että sillä on varpaassa murtuma. Vaikka varvas on aika pieni osa koko koiraa, niin se on muuten aika tärkeä tossa juoksemisessa. Lääkäri määräsi Nipsulle lääkkeitä ja ainakin kuusi viikkoa lepoa. Siis sellaista, että ei saa yhtään juosta tai hyppiä! Aika paljon sitä ja ihmisiäkin harmitti tuommoinen loukkaantuminen, ja sitten vielä se, että ei päässytkään niihin kisoihin, vaikka oli päässyt maajoukkueeseen. Täytyy sanoa, että harmittaa vähän muakin sen puolesta. Miettikää nyt, se ei saa mennä agilitya varmaan moneen kuukauteen! Ei semmoista kohtaloa voi toivoa edes sheltille.


Tässä on Syy, kun se sai olla agilitytreeneissä.

Täytyy silti muistuttaa, että musta ei kannata välttää vaikka metsässä juoksemista tai treenaamista siksi, että siellä saattaa sattua jotain! Toisille sattuu, vaikka ei tekisi edes yhtään mitään. Niinkuin vaikka Tuitulle. Se ei paljon mitään tee, mutta sille sattui just niin, että se sai jostain semmoisen virtsatietulehduksen. Sen oli niin vaikea käydä pissalla, että se joutui eläinlääkäriin. Oli vielä tietty viikonloppu, niin sen piti mennä päivystykseen jonottamaan ja sen edellä oli ollut ainakin yksi ylipainoinen labradorinnoutaja. Kun Tuitun vuoro lopulta tuli, sekin sai lääkäriltä lääkkeet ja se alkoi heti voida paremmin. Ihan hyvä meillekin, niin saatiin nukkua yöllä, eikä tarvinnut herätä sen pissahätään.


Tässä on Tuittu, kun sen piti mennä eläinlääkäriin.

Elämässä on siis aika paljon riskejä. Onhan ne silleen ihan hyvä tiedostaa, mutta koskaan ei kannata miettiä liikaa! Tärkeintä on kuitenkin tehdä asioita, mistä tykkää ja nauttia joka hetkestä! On muuten sellainen sanontakin, että kotio on moni kuollut. Siksi kotona kannattaa vaan lepäillä, ettei vaan sattuis mitään, ja mennä sitten muualla sydämensä kyllyydestä!

Hauskoja metsälenkkejä ja reenejä teille kaikille! Moikka!

Luu

Mun kesän alku!

  • 14.06.2017

Kesä tuli vihdoin, ainakin tavallaan! Monet kesän merkit on jo toteutuneet, eli vaikka se, että mää oon aloittanut mun uimakauden ja usein sataa vettä. Syykin on oppinut uimaan. Tai olisi se osannut uida jo viime kesänäkin, mutta se ei oikein osannut mennä sinne veteen. Viimeksi kun me oltiin uimassa, niin se oppi hyppäämään jo laituriltakin. Syy tykkää uimisesta ja se saattaa vaan uiskennella pitkiä aikoja edestakaisin, mitä mää en oikein ymmärrä. Mää oon yrittänyt opettaa sille sitä rannassa kyttäämisen jaloa taitoa, ja on se kyllä sitäkin oppinut arvostamaan.


Tässä oon mää, kun neuvoin Syylle rantajuttuja.

Määkin siis tykkään uimisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Paitsi siitä en niin välitä, että ennen uimaan menemistä meidän pitää Syyn kanssa aina totella. Mää en ensinnäkään saa juosta rantaan niin paljon edeltä, että Anu ei nää mua, vaikka en musta olisi yhtään hukassa. Sitten jos vahingossa juoksen, kun se uimapaikka vaan vetää mua niin paljon puoleensa, niin mulle sanotaan, että ei saa mennä yksin. Ja arvatkaa mitä! Silleen sanotaan, vaikka mää menisin kaksin jonkun mun kaverin kanssa! Mun mielestä säännöissä pitäisi kyllä olla edes joku järki, jos sellaisia pitää keksiä. Sitten rannassa mun ja Syyn pitää aina esim. istua ja odottaa ja usein vielä tehdä jotain temppuja. Ne on joskus vaikeita, koska meidän kaikki ajatukset on jo siellä vedessä, mutta me ei päästä uimaan, ennen kuin tehdään ne. Se on vähän sellainen juttu, että pitää niinku luopua semmoisesta, mitä oikein kovasti haluaa, niin sitten sen saa. Elämä kai vaan on joskus sellaista. Sitten me joudutaan aina keskittymään tosi paljon, että saatais ees osa niistä meidän ajatuksista pois sieltä vedestä. Kyllä se lopulta aina onnistuu ja sitten me saadaan mennä!

Mää oon ollut myös muutamissa agilitykisoissa, kun yritettiin saada mulle niitä tuloksia, että pääsisin SM-kisoihin. No, siinä sattui aina vähän kaikenlaista, eikä saatu! Mutta muuten meni tosi hyvin ja sain mää muutaman tuloksen kuitenkin. Anu on sitten menossa sinne vaan Nipsun kanssa. Ihan hetkellisesti se vähän kaiversi mua, mutta sitten kuulin, että mää pääsen niiden kisojen ajaksi mun kavereille Intolle ja Taitolle, niin ei sitten sen enempää. Mulla on varmasti mahtava viikonloppu siellä!


Tässä oon mää, kun musta yritettiin ottaa yhteiskuvaa Syyn kanssa eikä siitä tullut mitään, koska Syy oli ihan mahdoton.

Sitten mää olin siellä tokon SM-kisoissakin. Oli ihan hyvä reissu, vaikka jouduin matkustaan ja majoittuun Syyn ja sen kaverin Tarmon kanssa. Ne on niin lapsellisia, että niitä saa aina hävetä, kun muut näkee! Syy ei ollut edes kisoissa mukana ja Tarmokin vasta ALOKASluokassa. Ihan hyvin kaikki silti meni ja onneksi mun ei tarvitse kuin katsoa niitä tietyllä ilmeellä, niin ne tottelee mua.


Tässä oon mää, kun vein kapulaa Anulle. (Tän kuvan otti Miia Toivonen.)


Tässä oon mää, kun kiersin tolppaa. (Tän kuvan otti Miia Toivonen.)


Tässä oon mää, kun olin menossa maahan. (Tän kuvan otti Miia Toivonen.)


Tässä oon mää, kun vein kapulaa hypyn kautta. (Tän kuvan otti Miia Toivonen.)

Lauantaina mun kisa meni sen verran hyvin, että mää pääsin mun tuloksen perusteella meneen myös sunnuntaina finaalissa. Myös mun kaverilla Ihmeellä meni hyvin ja sitten ihmiset oli meihin niin tyytyväisiä, että saatiin niiltä shoppailurahaa! Siellä kisapaikalla oli monta semmoista kojua täynnä ihania leluja ja jotain muutakin, niin käytiin sitten ostaan meille jotain kivaa! Ihme ei osannut yhtään valita sille mieleisintä lelua, niin se osti sitten paniikkiratkaisuna purutikun. Oli kyllä musta vähän tyhmä valinta, koska ei siitä ollut kovin pitkää iloa! Sitä paitsi se oli aika halpakin ja Ihmeellä ois kuitenkin ollut käytössä luottokortti. Mulla oli vaan käteistä, niin jouduin kyllä vähän katsomaan hintoja. Mää ostin sellaisen pallon, mitä mulla ei vielä ollut ennestään! Aika mieletöntä, että sellaisiakin löytyy vielä! Syy ei muuten saanut mitään!


Tässä oon mää, kun oltiin mun kaverin Ihmeen kanssa ostoksilla.


Tässä oon mää, kun oltiin mun kaverin Ihmeen kanssa tehty meidän ostokset.

Yöksi me mentiin hotelliin. Syy ei ollut tehnyt päivän aikana hirveesti mitään, kun se oli siellä kisoissa vaan turistina. Sillä oli siis taas ylimääräistä virtaa varastossa ja se päätti käytellä sitä sitten vähän yöllä. Sain mää kuitenkin jotenkin nukuttua, vaikka unet aina välillä keskeytyikin vaikka semmoiseen, että Syy yritti kaivautua kylpyhuoneen lattiakaivoon. (Ei se tiennyt itsekään miksi, joten ei kannata kysyä.) Sitten se kanssa vei mun keskittymistä, että mun piti aina välillä muistuttaa noita teinejä, että kuka meistä koirista saa mennä sänkyyn, jos haluaa, ja ketkä kaksi ei. Vaikka paremmin mää nukuin mukavan viileällä lattialla, jossa kukaan ihminen ei töninyt mua.


Tässä oon mää, kun mulla oli mun kilpailunumeroliivi päällä, vaikka se kuului oikeesti Anulle!

Sunnuntaina oli sitten se finaali. Heräsin aamulla ihan oikeilla tassuilla ja oli niin siistiä mennä vielä toisenakin päivänä. Tää kisa oli sisällä hallissa, kun lauantaina oltiin ulkona. Tuli siitäkin sitten vaihtelua, vaikka kyllä mää sitä kehitin vähän niihin liikkeisiinkin. Mutta en yhtään paljoa, vaan tein suurimman osan just silleen kuin haluttiin! Sain monesta liikkeestä hyviä pisteitäkin, mutta ihan kaikista en, ja lopulta musta tuli Suomen 12. paras koira tokossa. Siis tokossa vaan, eihän mitkään kilpailut määritä, että millainen on niinku ylipäätään koirana! Mää oon siis edelleen se sama maailman paras Luu!

Mahtavinta kesää teille kaikille! Moikka!

Luu

Rekisteri- ja tietosuojaseloste - Prima Pet PremiumVerkkopalvelut: Mediasignal