Tiimityötä ja jälleennäkeminen Luckyn kanssa

  • 21.10.2016

Siitä hetkestä, kun löysimme Luckyn tuli eteemme oikeita ihmisiä kuin itsestään. Tuktuk-kuski, Sujith, joka kyyditsi meitä rannalta majapaikkaamme. Hän yhdisti meidät eläinlääkäriin, joka piti kulkukoirille tarkoitettua koirataloa aivan Sujithin kotitalon naapurissa. Ja itse Sujith, joka järjesti koiralle hoitopaikan tarvittavaksi ajaksi. Koira meni Sujithin siskon perheeseen kolmeksi kuukaudeksi. Vielä silloin emme tienneet, että odotus olisi pidempi, vähintään kuusi kuukautta. Lopulta koira päätyi asumaan Sujithin veljen luo siskolla vietetyn kolmen kuukauden jälkeen.

Ensimmäisen reissumme siunasi meitä myös paikallisella "isoäidillä" Ranilla, hän huolehti meistä kuin omistaan. Asuimme hänen luonaan, kun löysimme koiran ja hän vannotti meitä palaamaan luokseen, kun tulisimme hakemaan koiraa.

Lopulta lähdimme reissuun syyskuussa, yhdeksän kuukautta ensikohtaamisestamme Luckyn kanssa. Kuukausiin mahtui toivoa ja toivottomuutta; sähköposteja ja puheluita Sri Lankaan, Suomeen ja Englantiin. Prosessin aikana luottomieheksemme muodostui Sri Lankan päässä oleva eläinlääkärimme, Dr. Asanka. Hän hoiti rokotukset, lääkkeet koiran iho-ongelmiin, verinäytteen Eurooppaan ja ennen kaikkea oli linkki perheen ja meidän välillä. Tämä oli onni, koska Sujith oli ehtinyt vaihtamaan maata töiden perässä ja muutenkin viestittelymme oli paikoin toivotonta kielimuurin vuoksi. 

Kun kaikki koirapaperit olivat kunnossa, Sri Lankan isoäitimme kävi vielä tarkastamassa koiran voinnin ja vakuutti meille kuvien kera, että kaikki on kunnossa – helpotuksen huokaus. Vielä, kun löysimme hyvät, yhden vaihdon lennot ja ennen kaikkea lentoyhtiön, Turkish Airlines, joka pystyi vahvistamaan eläinrahdin onnistumisen Colombosta, olimme good to go – vihdoinkin! 

Kuvassa Lucky kurkistaa Ranin taloon.


12.9.2016 maanantai-iltapäivällä saavuimme tarinan alkulähteille Mirissaan vuorokauden matkustamisen jälkeen. Odotettu jälleennäkeminen Ranin kanssa oli yhtä epätodellista kuin se, että menisimme seuraavana päivänä hakemaan koiran.

Vasta tavatessamme Ranin kuulimme, että koira ei enää ollutkaan Sujithin siskolla vaan veljellä. Siinä kohtaa, matkustamisen ja odottamisen jälkeen, jännityksen jyllätessä, uutinen käynnisti huoliskenaariot. Emme tienneet veljestä mitään, minkälainen tyyppi hän oli ja millaiset oltavat koiralla siellä oli ollut? Taas kerran tämä prosessi, ihmeellinen koiraseikkailu pakotti luottamaan ja päästämään irti asioista, joita ei voinut hallita.

Seuraavana aamuna klo 9 tuktuk-mopotaksi kaartoi pihaan, king size -versio, jotta koirakin mahtuisi kyytiin. Oli huojentavaa, että mukana oli Rani, luottamusta ja kunnioitusta herättävä paikallinen. Hän hälventäisi edes osan kahden länsimaalaisen rescue-koiranaisen tuottamasta hämmennyksestä ja kohtaaminen Sujithin veljen kanssa olisi helpompaa puolin ja toisin.

Ranin toiveesta ostimme matkalta pienen saviruukullisen rahkaa koiraa varten. Näin kuulemma saisimme voitettua koiran ystävyyden. Meille oli jotakuinkin selvää, että koira suhtautuisi meihin myönteisesti, jos sen elinolot olivat olleet väkivallattomat ja edes kohtuullisen hyvät. Rani, monen muun srilankalaisen tapaan, suhtautui koiriin varsin eri tavalla. Täällä koira ei ollut ihmisen paras ystävä, ennemminkin ruokaa totteleva villiolento.

Sujithin veljen talo oli hyvän matkaa ylämaahan, pois rannikolta ja turisteista. Kuljimme kapeaa hiekkatietä, ohitimme tien vartta kulkevia paikallisia, kulkukoiria ja muutaman lehmän. Seutu oli vehreää, siellä täällä viljelmiä ja enimmäkseen hyvin vaatimattomia taloja.

Huolet ja murheet veljestä ja koiran oloista olivat turhat. Vastassa oli vilpittömän oloinen, ystävällisellä katseella varustettu nuori mies. Hymyjen ja tervehdysten jälkeen, malttamattomina suuntasimme pihan perälle tapaamaan itse päätähteä. Siellä se oli, sama, ystävällinen, häntää heiluttava tyyppi – joskin monta senttiä ja kiloa kasvaneena! Häntä paukkui kopin seinää vasten, Lucky muisti meidät! Oltiin ystäviä ilman rahkaakin!



Oli valtava helpotus nähdä, että koiran luonne oli ennallaan. Sen oli annettu juosta vapaana kylän koirien kanssa pari tuntia joka päivä. Siitä tuli niin hyvä mieli – ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun olin Suomessa murehtinut, josko sitä pidetään koko ajan kopissa. Selvisi, että veljen perhe oli oikeasti kiintynyt koiraan. Aikoisivat kuulemma hankkia oman, kun nyt oli kunnon koppikin valmiina.

Kiitollisina maksoimme veljelle tehdystä työstä, lapset saivat leluja ja vaatteita. Tuntui hyvältä, että pystyimme vuorostaan auttamaan heitä. Paluumatkalla, koira tuktukin takaboksissa pysähdyimme vielä Sujithin siskon perheen luona. Heillä oli osansa tässä tarinassa, emme halunneet lähteä kiittämättä. Myös heille palkkio koiran hoitamisesta tuli tarpeeseen, perheeseen oli syntynyt muutama kuukausi sitten uusi tulokaskin.



Ilman koiraa emme olisi koskaan tavanneet näitä ihmisiä, vierailleet heidän vieraanvaraisissa ja vaatimattomissa kodeissaan. Saimme vastaanottaa, antaa ja oppia luottamaan kerta toisensa jälkeen. Lucky us.

Pssst! Tulossa juttua käytännön toimista, mitä koiran tuominen kolmannesta maasta Suomeen vaatii.

Kohtalon oikku, Lucky Secret

  • 11.10.2016

Yhteinen tarinamme Luckyn kanssa alkoi viime jouluna, kun olimme kolmen viikon surffi/joulu/aurinkolomalla Sri Lankassa yhdessä ystävien kanssa. Olimme matkamme toiseksi viimeisellä etapilla, Sri Lankan eteläisimmässä kärjessä paikassa nimeltään Mirissa. Vietimme viimeistä Mirissa-päivää pienessä meren poukamassa, paratiisissa, joka oli monelle paikallisellekin tuntematon Secret Beach. Vain kourallinen ihmisiä, pieni rantabaari ja kohiseva, turkoosi meri.

Rentoina, ruskettuneina ja onnellisina, kylmät juomat käsissä puhe kääntyi paikallisiin kulkukoiriin. Siihen kuinka huikeita tyyppejä ne ovat ja siihen kuinka miedänkin kyllä pitäisi hankkia vielä toinen koira. Kohtalokas kommentti! Viisi minuuttia tästä ja rantaviivaan ilmestyi värisevä koiranpentu. Joskus maailmankaikkeus toimii häkellytävän nopeasti. Tilasiko joku toisen koiran?! Tässä se nyt olisi.

Voi veljet! Eteemme asteli pieni, tärisevä otus, nälkiintynyt, kuumissaan ja kirppujen peitossa. Ei tullut kysymykseenkään, että olisimme voineet jättää koiran niille sijoilleen. Pieni rääpäle tarvitsi vettä, ruokaa ja huolenpitoa. Kun rantabaarin pitäjä vielä vahvisti, ettei koira kuulunut kenellekään, oli loppuloman ja tulevien kuukausien sisältö sinetöity. Tästä alkoi uusi matka – rescue-koiran omistajat kohtalon oikusta – seikkailu, jollaista emme olisi osanneet suunnitella.

Koiran nimeksi tuli ilman muuta Secret löytöpaikan mukaan. Pian nimeen lisättiin Lucky, koska valehtelematta jokainen paikallinen kommentoi tapausta "Ooh, lucky dog!".


Kaksi päivää löytämisestä, tässä matkustetaan tuktuk-mopon kyydissä (pyykkikorissa!) eläinlääkärille.

Rekisteri- ja tietosuojaseloste - Prima Pet PremiumVerkkopalvelut: Mediasignal