Arkisto

Tärkeintä ei ole päämäärä

  • 29.03.2017

Viime päivät ovat olleet minulle varsin harmittavaiset. Vaikka näin kevään korvalla kaltaiseni pian 13-vuotiaan nuorukaisen voisi kuvitella hyppelevän aurinkoisella kukkaniityllä rinta rottingilla, niin valitettavasti arki on toisenlainen. Olen erityisen harmissani kaduilla lojuvasta sorasta, joka tarraa herkkiin tassuihini ja pistelee ikävästi. Emäntä sanoo, että minulle pitäisi saada tossut jalkaan, mutta yksiäkään sopivia ei ole mistään löytynyt. Kokeiltu on, vaikka mitä malleja. Sitten kun vielä etu- ja takatassut ovat ihan eriparia, niin pitäisi aina löytää erikseen ostettavia malleja.
Edes vanhat vauvan sukat eivät sopineet. Ja ne näyttivätkin ihan dorkan näköisiltä.
Niinpä olen tyytynyt köpöttelemään lähimetsässä ja nuuskimaan siellä ketun haisuja senkin edestä. Maastouduin myös läheiseen peltoon, koska minulla on näin keväisin turkissani taikaviitta, joka auttaa sopeutumaan ympäröivään väritykseen.

Tämä hiekoitustilanne ei kuitenkaan ole suurin ongelmani. Katsokaas, minua on jo vuosia vaivannut jonkinsorttinen päävika, joka aiheuttaa toisinaan epileptisiä kohtauksia. Lääkärit ovat todenneet, että kyse on varmaan joko ihan oikeasta epilepsiasta, tai sitten aivoissani on (verenkierto)häiriöitä. Olen itse ajatellut, että tämä saattaisi selittää paitsi kohtaukset, myös suunnattoman älykkyyteni.
Kurja kyllä, nyt näitä kohtauksia alkaa tulla aiempaa useammin.

Viime viikolla kävi niin surkeasti, että kesken jo muutenkin tuskaisen kävelylenkin tämä aivokohtaus pääsi yllättämään. Se sattui sopivasti baarin nurkalla, jossa hetkisen hoipertelin kuin kantaväestö niin ikään. Erehdysten (ja vammojen) välttämiseksi emäntä nappasi minut pikaisesti syliin, ja kantoi koko matkan kotiin. Oireilu jatkui vielä sielläkin.
Ja vaikka minulla ei varsinaisesti olekaan mitään sylissä pitämistä vastaan, niin tästä seurasi vieläkin kurjempi juttu: eläinlääkärikeikka. Plääh! Se on tylsintä mitä tiedän sitten….no, se on tylsintä kaikista maailman jutuista. Siellä joutuu ronkittavaksi, eikä saa edes namia. Pahimmassa tapauksessa piikitetään tai sitten joku ruumiinosa häviää matkalla!

Tällä kertaa pääsin kyllä kokonaisena kotiin, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt on Tahvolla aika huonosti asiat. Se oli sitä mieltä, että tästä on suunta lähinnä alaspäin. Enkä minä kovin alas edes pääse, koska olen vain matalajalkainen eläin. Eläinlääkäri epäili myös vahvasti, että minulla saattaa olla muutakin vaivaa ja kipuja, eikä aivotoimintani ole ihan normaalia. No, jälkimmäinen kyllä tiedettiin, koska eihän SUPERneroiksi kasveta ihan tavallisilla aivoilla.
Kehottikin ihmisiäni vakavasti harkitsemaan, koska olisi oikea aika antaa minun nukkua pois ja lähteä sateenkaarisillalle. Sanovat, että sitten ei olisi sairautta eikä kipua, eikä minun tarvitsisi miettiä lähteekö jalat alta seuraavalla lenkillä.
Minusta noi kaikki lupaukset kuulostivat tosi hyviltä, mutta en ole ihan varma saako siellä määränpäässä herkkuja? Ja kun täälläkin on aika usein ihan kivaa (ainakin kun ei satu mihinkään), niin en ole ihan varma haluanko edes lähteä?


Eivätkä ihmisenikään tiedä, haluavatko he minun lähtevän vielä. Sanovat, että seurataan nyt tilannetta ja miltä kuntoni vaikuttaa.  
Eittämättä näyttää kuitenkin siltä, että tämä saattaa olla viimeinen kevääni. Vaan en ajatellut murehtia asiaa, vaan otan päivän kerrallaan. Eihän sitä koskaan tiedä, mihin polku johtaa. Tärkeintä ei varmaankaan ole päämäärä, vaan se, että työntää pään ikkunasta ja antaa kielen heilua tuulessa.

Terveisin
Tahvo

Peukalo-Liisa

  • 27.02.2017

Hyvät lukijani. Jos luette tämän, saatan olla jo kokonaan kadonnut maan päältä. Tai ainakin jos nykymeno jatkuu, mahdun pikkuriikkiseen sormustimeen, tahi mahdollisesti nukketaloon asumaan. Minulle riittää vain hitunen juustoa ruoaksi, tai ehkä pala nakkia. Toisaalta, jos sieltä nukketalosta ei ole kiire pois, niin voin ottaa molemmat.

Katsokaas, olen viime aikoina huomannut muiden vanhuuden oireiden lisäksi hälyttävää pienenemistä. Se on varsin huolestuttavaa, ottaen huomioon että olen sentään varsin suuriegoinen koira.
Tämä pieneneminen ei kuitenkaan liity mitenkään huonetta suurempaan itsetuntooni, vaan on aivan fyysistä laatua.

En ole aiemmin kuullut, että vanhana voisi kutistua. Vaikka olisihan se aivan mahdollista, kun kaikki lihakset vaan surkastuvat ja heikkenevät. En kuitenkaan ole havainnut vikaa turbobuustereissani, joten tässä on oltava kyse jostain kokonaisvaltaisesta kääpiökasvusta.

Olen kyllä lukenut, että maailmassa on kääpiökoiria ja pikkukoiria, jättiläiskoiria ja tavallisia koiria. Ja sitten on sellaisia suuria koiria, jotka luulevat olevansa pieniä, ja pieniä jotka tietävät olevansa suuria. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi meidän naapurin Nelly, joka on sellainen chihuhauhau, ja aina pomottamassa minua. (Onneksi se on tyttö, joten ei pieni pomottelu oikeastaan edes haittaa.) Olen tähän asti elänyt siinä uskossa, että nuo kaikki ulkomitoiltaan pienet ovat syntyneet hyvin pieninä koirina. (Me russelit minä luen vähintäänkin keskikokoisiksi koiriksi.) Vaan nämä minun oireeni eivät mitenkään ole synnynnäisiä, vaan havaitsin ne vasta pari viikkoa sitten.

Katsokaas, eräänä kauniina päivänä huomasin, että ihmisteni sänky on suurentunut. Se on kasvanut kokoa niin paljon, että en enää yletä pomppaamaan siihen. Yritin kyllä, ja etutassuni eivät ylettäneet edes reunalle. En myöskään päässyt sängystä turvallisesti alas, koska se on niin valtavan korkea, ja minä vain pieni eläin.
Ja ei, epäilevät tuomaani, kyse ei ole suinkaan vanhuuden tuomasta heikkoudesta. Sänky vaan on suurempi.

En ole ihan varma, johtuuko se siitä, että ihmiseni ovat vaihtaneet sängyn, vai onko todella niin että alan pikkuhiljaa kutistua. Olen yrittänyt parhaani mukaan tarkkailla muita oireitani, mutta en ole saanut suoraa vastausta. Yritin hakea tietoa myös verkosta, mutta hakukoneen antama vastaus kysymykseeni ”oireet pienentyminen” oli ”vaihdevuodet”. Voi kääk! En olisi uskonut, että sellaisistakin saisin kärsiä vielä vanhoilla päivilläni. Varmaan jotain tekemistä sen kanssa, että kadotin sukukalleuteni eräällä lääkärireissulla.

Haluaisin uskoa, että kyse on vain sängyn vaihtumisesta, sillä ihmiseni kyllä puuhailivat jotain rakentamiseen viittaavaa eräänä iltana. Tähän viittaa se tosiseikka, että pystyn nykyään paremmin kyttäämään naapureita ikkunasta. Sikäli mikäli joku armelias ihmishenkilö nostaa minut sänkyyn. (Tämä on eittämättä iso plussa koko tilanteeseen, sillä meillä on naapureina erityisesti oravia ja variksia!)

Vaan mikäli kyse on kuitenkin niin epäonnisesta tilanteesta, että kääpiöidyn ja muutun chihuhauhauksi tahi vieläkin pienemmäksi peukalo-Liisaksi, niin muistakaa minua hyvällä. Mieluiten jollain helposti sulavalla ja nopeasti nieltävällä. Toivon myös armeliasta käsittelyä, rutistakaa hellästi ja pitäkää pieni vartaloni lämpimänä. Huolin myös erilaisia lahjuksia, kuten hyvin pieniä leluja. Toivon, etten kesällä katoa nurmikkoon, eikä minua erehdytä luulemaan lumikoksi tahi muuksi siiseliksi.
Siispä seuraavaan kertaan, hyvät lukijani. Kuukauden päästä olen joko hyvin pikkuruinen tai osoittanut teoriani sängyn vaihtumisesta todeksi.

Terveisin

Tahvo

Dogfulness - koiramaisia mietteitä

  • 30.01.2017

Olen viime aikoina kuullut ihmisiltä paljon hyvinvoinnista. Se johtunee varmaan jokavuotisesta perinteestä, jossa ihmiset ensin talven pimeinä iltoina mässäävät itsensä ihan tärviölle ja sitten kevään korvalla alkavat tunnontuskissaan laihduttaa ja tehdä kaikensorttisia uudenvuodenlupauksia, kuten kuinka ovat parempia ihmisiä, laihempia, viisaampia ja itselleen armollisempia.

Moni näistä lupauksista keskittyy ulkoisen olemuksen parantamiseen, joko sen varjolla, että terveys ei muuten kestä, tai sitten muuten vaan pitäisi olla edustavamman näköinen. Tällaiset ihmiset keskittyvät hirmu paljon terveydentilaansa, syövät mitä ihmeellisempiä ruokavaliojuttuja, kuten kaalikeittodieettiä, jonkinlaista alkuihmisruokavaliota, lihatonta, kalatonta, munatonta, mautonta ja sitten ihan vaan ruoatonta mehudieettiä. Hinkkaavat ihoonsa kaiken sortin rasvaa, merimineraaleja, huuhaatippoja ja muita tököttejä.
Ne kuuntelevat mainoksista ohjeita kuinka toimia kun vatsa ei toimi, päätä särkee, ei haluta, huvita, nukuta tai kutittaa, on täitä, pukamia, näppylöitä tai hilsettä. Tai kaikkia yhtä aikaa.
Parhaimmat näistä vaivoista on kuvattu laulujen muodossa, ja niissä kerrotaan mikä hoitaa minkäkin vaivan iloisen rallatuksen kera. Sellaista ihmisruumiin toimintoa ei olekaan, johon ei sopisi pieni jingle.

Sitten on se toinen puoli, jossa ihmiset haluavat kehittyä sisäisesti paremmiksi. Itse en ole moisesta vaivasta koskaan kärsinyt, koska omien kokemusteni perusteella tämän parempaa Tahvoa ei varmaan voi olla. Ymmärrän kuitenkin, että monilla muilla ei ole kaltaiseni SUPERneron lahjoja, joten ajattelin kertoa teille hieman mielikuvaharjoitteita, joilla jokainen halukas voi kehittyä paremmaksi koiraksi.

Esimerkkiharjoitus:

Istu aloillasi hetken verran. Tämä voi olla vaikeaa, joten yritä löytää hetki, jolloin kukaan ei avaa ulko-ovea, jääkaapin ovea tai karkkipussia. Tahi rapista mitään kiinnostavaa.
Harjoitus kannattaa tehdä mielellään pehmeän tyynyn päällä, sängyllä, pyykkikasassa tai esimerkiksi lattialle pudonneen takin päällä.

Mieti, miltä nyt tuntuu? Tuntuuko hyvältä? Useimmista tuntuu tosi hyvältä, varsinkin jos tyyny on riittävän pehmeä. Mikäli tyyny puristaa hanuria tai muuta ruumiinosaa, älä ensisijaisesti ajattele, että vika on sinussa. Voisiko olla, että tyyny on vaan huono? Hyvä tyyny hyvän pyllyn alla ei voi tuntua pahalta. Jos taas tyyny on hyvä, ja pyllysi huono, mistä tämä voi johtua? Eikö sinua ole hierottu tarpeeksi? Onko turbobuustereissasi liikaa virtaa? Tai liian vähän?



Jos sinua väsyttää, käy nukkumaan. Väsymisen huomaaminen on erittäin tärkeää koiranelämässä, sillä nukkuminen on syömisen jälkeen tärkein asia etenkin meille eläkeläiskoirille. Jos taas ei väsytä, niin jaksat hyvin miettiä vielä hetken omaa olotilaasi.

Miltäs nyt tuntuu? Onko tyyny paremmin? Jos on, voit lisätä tietoisesti läsnäoloasi.
Hinkkaa päätäsi hieman pehmeään alustaan. Tunne miltä se kirsun alla tuntuu. Hinkkaa tarvittaessa pois kaikki ruoanjämät, kuolatipat ja ylimääräiset karvat. Totea, kuinka mukavaa on oikeastaan vaan istua tai köllötellä pehmeällä tyynyllä.
Tuoksuuko alusta joltain? Pesuaineelta, hieltä, ruoalta? Voit tarvittaessa maistaa sitä, mutta älä puraise pois paloja. Ainakaan kovin suuria, koska niistä voi tulla suolitukos, ja sitten joutuu käyttämään kenties jotain tunnusmusiikilla koristeltua vatsalääkettä.
Voit kuvitella mielessäsi, miltä tuntuu nuuskutella vastalirutettua puunrunkoa, nuolaista keltaista lunta tai syödä hangessa marinoituja pupunpapanoita.

Kankaan nuoleskelu on myös sallittua, joskin jos imeskelysi kohde on hikitarha tai jonkun kalsarit, niin suosittelen piilottamaan kankaan mahdollista kiinnijäämistä ajatellen.

Onkos nyt mukava olla? Voit tarvittaessa vaihtaa asentoa, ja miettiä, voisitko mitenkään olla parempi koira?
Toisille meistä se on mahdotonta, mutta mikäli koet itsessäsi parantamisen varaa, mieti vielä kerran.
Kuinka usein kuulet sanat ”hyvä poika/tyttö”? Ajattele mielessäsi, että olet oikeasti aika hyvä tyyppi.



Miltä taputus pään päällä tuntuu? Entä leuan alla? Palaa ajatuksissasi hetkeen, jolloin sinua on viimeksi rapsutettu pakaroista. Pysähdy siihen, ja rentoudu. Et voi missään olla niin paljon läsnä kuin pakaranrapsutuksessa.

Voit päättää harjoituksen miettimällä jokaiselle tassullesi yksi asia, joka tuntuu mukavalta. Se voi olla rapsutus, palloleikki tai vaikka vaan lenkille lähteminen. Yritä muistaa ne joka päivä, ja voit vaihdella asioita, kun keksit uuden kivan jutun. Älä kuitenkaan nimeä ruokatavaroita mukaviksi asioiksi, koska ne voivat aiheuttaa ylenpalttista kuolaamista.

Kun saat harjoituksen tehtyä, voit taas palata normaaliin koiranelämään. Harjoitus kannattaa kuitenkin toistaa aina, kun alat epäillä oletko oikeasti koiranelämän ytimessä. Tyynyn petaamista voi toki harjoitella muutenkin, sillä mikäpä sen mukavampaa kuin tehdä pieni kiepautuspesä keskelle päiväpeitettä. Tietoisen läsnäolon huomaa tällöin talon muukin väki.

Kun olet tietoisesti koira, muutkin huomaavat sen. Voit saavuttaa sisäisen rauhan, varsinkin, jos sinulla on epäilys siitä oletko oikeasti koira. On hienoa harjoituksen jälkeen huomata, että kyllä, olen edelleenkin koira, ja lähellä itseäni. Jopa niin lähellä, että pystyn vielä kirputtamaan pyllyäni tarvittaessa. Siihen eivät useimmat ihmiset pysty!

Terveisin

Tahvo

Toive uudelle vuodelle

  • 29.12.2016

Vuosi kun jälleen vaihtuu
ja päiviä taakse jää
Mietin, montako yötä on kesään,
miten monta valoon enää?

Kas, on tylsää vanhaksi tulla
mieli haluaisi lämpimään
Pikkukivetkin lenkkipolulla
tassuun tuntuvat, sisälle jään.



Vaikka kuluuhan aikani näinkin
käännän peiton vaan paremmin
Otan mukavan asennon sänkyyn
vällyn alle taas livahdin.

Ja on kai kuuloni huono
turhat komennot ohitan
vaan tarkkana edelleen kuono
ruoan tuoksun kyllä tunnistan!

Voisin toisinaan piparin ottaa
ehkä juustoviipaleenkin
Ruoka ei ala heikottaa
vaikka askel mun huojuisikin.

Vanhan koiran suurimmat haaveet
ovat lämpö ja rapsutus
Kuka hieroisi mahaa ja korvaa
palkkanaan hännänheilutus?

Toiveen uudelle vuodelle annan
saisinpa olla vain näin
takana enemmän päiviä
kuin jäljellä edessäpäin.

En silti pelkää tulevaisuutta,
murehdi turhia en
On joka päivässä jotakin uutta
kun vaan muistaa elää nauttien.



Yhden oven kun suljet, uuteen seikkailuun lähdet
vasta pimeässä huomaat, kuinka loistavat tähdet!

Hyvää uutta vuotta toivottaen,

Tahvo

Oravannahkoja ja ämpärikauppaa

  • 29.11.2016

Loppusyksy on minulle raskasta aikaa. Ei vähiten sen takia, että takajalkojeni turbobuusterit kaipaavat aurinkoenergiaa ja lämpöä. Yritän epätoivoisesti etsiä sen neliön muotoisen kohdan, johon aurinko sattuisi paistamaan.

On turhauttavaa huomata aamulla, että ihmiset pakottavat minut ulkoilemaan kelillä kuin kelillä. Satoi tai paistoi. Ja yleensä satoi.

Ne repivät minut lämpimästä pesäkolostani, pakottavat märkään ja kylmään maailmaan ja sitten vielä sanovat, että se ei vaan riitä kun käy portin kulmalla pissalla. Että pitää lähteä vähän pidemmälle kävelylle joka tapauksessa riippumatta pissan pituudesta. Ja vaikka kuinka kysyn, onko pakko jos ei halua, niin ei se mitään auta. Emäntäkin raahaa minut aamulla vähintään kymmenen minuutin lenkille, vaikka kääntyisin kuinka monta kertaa takaisin tai jäisin pönöttämään kotitontun näköisenä.

Kesäisin tätä ongelmaa ei ole. Vaan ei silloin ole räntää eikä kylmääkään. Pieniä Tahvon kaltaisia koiria ei vaan ole tarkoitettu koleaan syys- tai talvisäähän. Meidät on tehty lauhaan tai lämpimään ilmastoon, sellaiseen missä on paljon hiekkaa ja pitkiä rantatöyräitä millä voisi juoksennella. Siellä ei ole ikävän tuntuista hiekoitushiekkaa tai alati märkiä katuja.

Olen jo vuosia ehdottanut muorille, että eikös mekin voitaisi muuttaa lintujen mukana etelään. Perustaisi sinne vaikka jonkun SUPERnerojen tarvitseman palvelun, kuten ”Tahvon meediopalvelu” niille, joilla on ongelmia havaita jääkaapin oven avautuminen. Tai sitten ”Perunannosto ja juurestenkaivuupalvelu” tahi ”Vaihtoehto imurille” voisivat olla myös mahdollisia.

Olen lisäksi lupautunut viralliseksi makutuomariksi kaikenlaisiin kultivoitunutta makuaistia vaativiin tehtäviin ja voin tarvittaessa hoitaa Espanjan eläkeläisten ylijäämäruokien tuhoamisen.

Avuliaisuudestani huolimatta en ole vielä saanut suostuteltua huoltajiani tähän loistavaan palveluun.



Huoltajani ovat onneksi tietoisia tästä syysmasennuksestani. Niinpä ihmiset yrittävät parhaansa mukaan keksiä minulle piristystä harmauden keskelle.

Itseään ne viihdyttävät erilaisissa joulunvalmisteluriennoissa, ja jotkut ihmiset tykkäävät oikein paljon ostaa kaikkea turhaa. Katsokaas, ihmisillä on sellaisia paperilappusia, joita rahaksi kutsuvat. Niissä on erilaisia kuvia, ja niitä voi sitten käyttää vaihtareina kun ostaa jotain kaupasta. Ja kaupasta ne saavat takaisin joko toisenlaisia lappuja tai sitten pieniä metallinpaloja, kolikoita.

Ihmiset ovat kuulemma korvanneet oravannahat näillä papereilla, mikä on kyllä erinomainen ratkaisu! Muutenhan meikäläisellä ei olisi mitään jahdattavaa metsässä.

Joku metsästysvietti ihmisille on kuitenkin varmaan jäänyt, sillä nahkoja tai ei, toiset vallan villiintyvät, kun näkevät kaupassa punaisia lappuja.

Ihan innostuneen sonnin lailla rynnivät ämpärikaupoille tai jonottavat tukokseksi saakka jotain samppanjavispilöitä tai reisienpiukentajia. Ja ne viettävät mustaa perjantaita, ostavat itsensä ihan tärviölle ja sitten hirveässä morkkiksessa hankkivat aneita lahjoittamalla lipaskeräykseen sellaisen metallinpalan, ehkä jopa kaksi.
Itse en moista hommaa ymmärrä ollenkaan! Ja mielestäni kaikki perjantait näyttää Suomen talvessa ihan yhtä mustilta. Siksipä joudun keksimään itselleni vähän parempaa viihdykettä kuin maidonvaahdottimet.

Lempipuuhaani sisätiloissa ovat aarteenetsintäleikit. Niissä muori piilottaa huoneeseen namipaloja, ja sitten saan etsiä ja syödä ne kaikki. Nykyään tätä puuhaa hieman haittaa se, että kuuloni on tainnut ihan oikeasti mennä. En kuule enää puoliakaan siitä, mitä tarvitsisi, jotta ymmärtäisin mitä ihmiset minulle sössöttävät. Käsimerkkejä ne kyllä osaavat huitoa, mutta eihän se mitään auta, jos nokkani on kiinni lattiassa.

Toinen hauska harrastus on pahvirullien repiminen. Vaikka en minä niillä itse rullilla mitään tee. On kuitenkin oivallista, että ihmiset ovat keksineet ihan itse laittaa rullien sisälle nameja, jotka voin nerokkuudessani paljastaa repimällä rullat rikki. Sottaistahan se on, ja välillä tulee suuhun rullanpala tai toinenkin, mutta haitanneeko tuo. Pääasia että on hauskaa. Katsokaas, sitä minä juuri kaipaan – hauskuutta!

Olisi niin ihanaa kirmata pitkin lämmintä hiekkaa, upottaa kuono meriveteen ja polskia kesäpäivän auringossa. Tai myllätä sammaleella mustikkamättäiden vieressä. Ei se vaan ole sama myllätä päiväpeitettä tai työntää kuonoaan lämpimän hikivarpaan viereen. (Suolainen haju voi kyllä olla sama kuin merellä…)

Onneksi sentään on päiväpeite, mitä myllätä. Kai asiat voisivat vähän huonomminkin olla. Voisi vaikka joutua jonottamaan niitä ämpäreitä räntäsateessa. 

Terveisin

Tahvo

ps. Koska ulkona ei saa musta mitään edustuskuvia, laitoin kuviksi pari tuoretta kuvaa ja sitten sellaisia vanhoja kuvia, jotka kuvaavat mun henkistä tavoitetilaa. Voitte arvata, että mitkä niistä on ne nykytilaa kuvaavat.

Rekisteri- ja tietosuojaseloste - Prima Pet PremiumVerkkopalvelut: Mediasignal